Toisaalta me rajoitamme itseämme uskomuksillamme siitä mihin emme pysty, vaikka pystyisimme jos tekisimme asialle jotain.
Toisaalta kuvittelemme pystymään siirtämään vahvuudet, taidot sekä tulokset mihin tahansa toiseen tekemiseen.
Osittain olemme itseämme rajoittavia, osittain suuruudenhulluja.
On kaunista ja ihmeellistä mihin ihminen kykenee kun hän jaksaa nöyrästi harjoitella perusasioita ja taitoja, joita voi yhdistää toisiinsa. Kun tekee asioita pikkiriikkisen joka päivä ja palat loksahtavat jossain vaiheessa paikoille, se on hämmästyttävää.
Samaan aikaan on hämmästyttävää miten nopeasti ihminen alkaa kuvitella, että onnistuminen asiassa johtuu yksinomaan hänestä ja sen seurauksena alkaa kertoa itselleen sekä muille tarinaa omasta erinomaisuudestaan.
Mitä tapahtuisi jos oppimisimme tunnistamaan omat vahvuutemme ja rajoitteemme?
Vahvuuksista käsin toimiessa parhaimmillaan me rikomme omia ja muiden uskomia rajoja, siitä mikä on mahdollista.
Rajoitteet myös auttavat meitä joko hyväksymään ne tai työskentelemään niistä käsin kehittyäksemme. Yhden ihmisen rajallisuus voi luoda myös toiselle ihmiselle tilaisuuden: ei meidän kaikkien tarvitse olla hyviä kaikessa. Kaikki taidot eivät myöskään ole siirrettäviä.
Taito jonka treenaamiseen on käyttänyt vaikka 10 000, 20 000 tai 30 000 tuntia ei tule ihan helposti. Kun tuon taidon pistää yhteen muiden tapojen sekä luontaisten taipumusten kanssa, tulee kohtuullisen ainutlaatuisia yhdistelmiä.
Ihmisen aivoissa tapahtuu fyysisiä rakenteellisia muutoksia noin 10 000 tunnin kohdalla. Sama pätee kuulemma 20 000 tunnin kohdalla. Luovuus ja oppiminen on likipitäen rajatonta. Mielikuvitus on rajatonta.
Fyyisessä maailmassa on kuitenkin rajat. Kommunikaatiossa on rajat.
Yksin olemme hyvin rajallisia. Yhdessä vähemmän rajallisia. Emme pysty kaikkeen, mutta mihin kaikkeen pystymme?
Posin kautta 