Lähdetään tilanteesta, jossa emme välttämättä ole parhaimmillamme.
Esimerkiksi lause ”kädestä suuhun eläminen.” Lauseen voi ymmärtää monella tavalla. Nyt tahdon tulkita sitä siitä ex nihilo lähtökohdasta. Ex nihilo tarkoittaa tyhjästä. Lähtökohtana on siis se, että ihmisellä ei ole mitään ja hän elää kädestä suuhun.
Mikäli sinulla ei ole mitään, sinulle tulee ennen pitkää nälkä. Kun saat ruokaa syöt sen saman tien sen kummemin pohtimatta asiaa. Tätä on kädestä eläminen tässä kontekstissa.
Tämä on hyvin alkeellinen käyttöliittymä, jolla myös monet eläimet toimivat (huom., ei kaikki).
Ihmiseläin kykenee poikkeuksellisen pitkään aikaperspektiiviin mitä eläinkunnassa tulee. Toisaalta meillä on myös potentiaali toimia todella lyhytnäköisesti.
Abundance kirjassa pohdittiin, että varastoitu arvo tai ruoka on todennäköisesti ensin tapahtunut sattumalta. Esimerkiksi suuria nisäkkäitä metsästäessä tämä on tapahtunut väistämättä kun ihminen tai edes lauma ihmisiä ei kykene syömään yhtä mammuttia kerralla. Tästä on lähtenyt tietynlainen vaihdannan ja hyväntahdon velan omainen ketju käyntiin, joka on käynnissä edelleen tänäkin päivänä.
Puhumme siis kyvystä varastoida arvoa.
Yksinkertaisimmillaan arvoa voi varastoida kahden ihmisen välille sosiaalisella sopimuksella. Sitten jos toinen ihminen jostain syystä onnistuu saamaan tällin päähän ja unohtaa asian sen tai jonkin muun syyn seurauksena niin tuo sosiaalinen sopimus tuhoutuu, joka puolestaan todennäköisesti aiheuttaa pahaa tahtoa toisessa sopijaosapuolessa.
Arvon varastoinnin vuoksi olemme keksineet monia muita viisaampia tapoja varastoida arvoa: olemme alkaneet kirjoittaa asioita ylös.
Yksi tällainen ylös kirjoitettu sosiaalisen arvon muoto on raha, sekä oikeastaan kaikki muutkin sopimukset.
Ihmisellä on siis kyky hahmottaa aikaa ja kyky varastoida arvoa tuossa ajassa erilaisten sosiaalisten sopimusten avulla. Arvo voi olla vaikkapa ruokaa, tai oikeastaan mitä vaan mitä me saatamme tarvita.
Miksi me varastoimme arvoa? Koska tällä hetkellä selviytymisemme ei vaadi sen arvon ulosmittaamista. Mikäli emme näkisi mahdollisuuksia selviytyä huomiseen, emme todellakaan pohtisi miten voimme varastoida arvoa, saati sitten miettisi miten voimme kasvattaa tuota arvoa entisestään.
Arvon varastointi ja kasvattaminen vaatii siis pitkää aika perspektiiviä sekä vahvaa turvallisuuden tunnetta.
Milloin ihminen on biologisena olentona heikoimmillaan kognitiivisesti? Silloin kun hän on täysin jäätyneessä tilassa yksin elementtien ja petojen armoilla. Jäätyminen on kaikista primitiivisin puolustusmekansimimme ja sen päälle on rakennettu niin kutsuttu taistele tai pakene mekanismi ja monet muut kehittyneemmät toiminnot.
Milloin ihminen biologisena koneena on vahvimmillaan kognitiivisesti? Silloin kun hän uskoo ja tietää olevansa täysin turvassa, turvallisten ihmisten ympäröimänä. Aikaa hahmottavana olentona tähän voisi lisätä, että turvallisuuden tunne täytyisi olla kokonaisvaltainen – ei riitä, että juuri nyt on turvassa ja sitten tietää joutuvansa yksin elementtien arvoille seuraavassa hetkessä. Tai edes huomenna. Tai ylihuomenna. Parhaimmillaan ihminen on kun hän tietää, että hänellä on kyky selviytyä elämän asettamista haasteista, viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia etukäteen – ainakin tiettyjen perustarpeiden osalta.
Kognitiiviseen vahvuuteen tahtoisin vielä lisätä, että hän on vahvimmillaan kun muut ihmiset ovat vahvoja hänen ympärillään.
”Kukaan ihminen ei ole saari.” – John Donne
Tähän aiheeseen liittyen ihminen voi olla vaikka minkälaisessa tilanteessa ja silti päättää miten siihen tilanteeseen reagoi. Esimerkki tällaisesta ihmisestä on Anton Tšehov. Antonin perhe hylkäsi hänet. Miten Anton reagoi? Hän teki lauseesta ”tee työtä ja rakasta” keskeisen osan identiteettiään. Myöhemmin kun hän tapasi jälleen Moskovaan muuttaneen perheensä ja löysi nämä aikaisempaa kurjemmasta olotilasta, miten hän reagoi? Hän alkoi tehdä työtä ja rakastaa. Hän teki kaikkensa, olosuhteiden parantamiseksi ja mielentila perheessä alkoi muuttua.
Oliko se helppoa? Ei.
Vaatiko se työtä. Kyllä.
Työn lisäksi se vaati rakkautta. Rakkaus on epätäydellisen nykytilan hyväksymistä ja sitten sen potentiaalin hahmottamista itsessä tai muissa. Rakkauden ilmentymä on myötätuntoiset teot itseään ja muita eläviä olentoja kohtaan, jotka väistämättä kuljettavat meitä kohti sitä mitä me voimme olla.
Rakkaus vaatii läsnäoloa ja tekoja nyt. Se vaatii kuitenkin myös aika perspektiiviä: täytyy kyetä hahmottaan sitä, että keitä me voisimme olla parhaimmillamme sekä sen potentiaalin mukaisen toiminnan tuomista tähän hetkeen.
Kukaan ei ole täydellinen. Kukaan ei ole saari.
Olemme kaikki keskeneräisiä mestariteoksia kunnes joku meidät valmiiksi saattaa.
Hyvää ystävänpäivää!
Janne
Posin kautta 