Kuunneltin kirjan tavallisten ihmisten historiasta (The Other Side of History: Daily Life in the Ancient World). Robert Garland kuvaa hienosti tavallisen ihmisen elämää jääkaudelta keskiajalle saakka.
Kirjan kuvaama aikajana kuvaa hyvin ihmismielen taipumusta unohtaa asioita. Esimerkiksi jääkauden aikana ja sen jälkeisellä ajalle ihmisheimot taistelivat keskenään pitkälti koska eivät tunnistaneet toisia ihmissheimoja ihmisisksi. Luottamuksen rakentaminen vei aikaa.
Sittenkin kun ihmiset ovat asettuneet kaupunkeihin aloilleen ja vaikka olemme tunnustaneet toisen ihmisen ihmiseksi, silti kaikki eivät ole olleet aivan ihmisiä: meillä on ollut orjia. Orjat ovat olleet todella oleellinen osa antiikin yhteiskuntien elämää. Oikeastaan vasta antiikin Roomassa on alkanut ilmestyä ajatus, jossa orja voi tietyin ehdoin vapautua. Toki hän on edelleen elinikäisessä velassa aikaisemmalle isännälleen, teoriassa kuitenkin vapautuin oli mahdollista ja yhteiskuntarakenne jopa vaati sitä.
Sitten on tämä outo ”me” vastaan ”he” ajattelu johon ihmismieli sortuu helposti mikäli ei pysy valppaana. Alamme luokittelemaan ihmisiä saman ryhmän jäseniksi ja toisia toisen ryhmän jäseniksi. Tästä luokittelusta seuraa tietenkin toisen ryhmä sortamista ja vieläpä sellaisella kyvyllä uskoa, että oma asia on oikeutettu.
Ihmiskunnan kyky kohdella toisiaan on minusta kaikista yksittäisistä poikkeamista huolimatta tänä päivänä korkeammalla kuin koskaan aikaisemmin historiassa. Eikä tämä tarkoita, että maailma olisi valmis paikka, ehkä kuitenkin valmiimpi kuin koskaan ikinä ennen.
Robert Garlandin sanoin suuria ovat ihmiset, jotka ovat eläneet ennen meitä. Meidänkin täytyy olla suuria, anteeksiantaa heille ja kilvoitella tässä hetkessä hyveillä.
Historiaa kuunnellessa ja opiskellessa alkaa taas arvostamaan tämän päivän tavallisia asioita, jotka olisivat olleet ennen kuulumattomia vielä muutama vuosikymmen sittenkin.
Posin kautta 