Tultaessa alas 200 km/h kolmesta kilometristä sitä ehtii ajatella monenlaisia asioita matkan varrella.
Ensimmäinen asia kävi mielessä jo ylös lentäessä pienlentokoneella mentäessä, oli että meidän pitäisi lentää enemmän. Malmin lentokentältä, kun nousee ilmaan niin nopeasti näkyy Herttoniemi, sitten Itäkeskus ja koko muu rakas Itä-Helsinki. Tuohon kaikkeen aikaa menee muutamia minuutteja. Miksi me kahlitsemme itsemme maan pinnalle? Pääasiassa tavoista ja tottumuksista. Lentäen matkanteko onnistuu nopeammin.
Meillä on paljon sisäisiä estoja ja vastaväitteitä sillä miksi asioita ei voi tehdä. Perustelemme itsellemme kaikenlaista hevonpaskaa. Nopea ja vaivaton liikkuminen lentämällä on yksi näistä iloista jota emme voi sallia.
Toinen oivallus liittyy pelkoon. Haloo Helsinki laulaa, että pelko on tunteista turhin. Turha se on siinä mielessä, että kauheita asioita ei ehdi pelätä ja jos ehtii, niin ei kannata. Kyky tunnistaa milloin tunteet rajoittavat toimintaa on oleellista. Tietoisesti sitten pystymme vapautumaan näiden tunteiden asettamista rajoituksista. Yksi keino on harjoitella vaikkapa stoalaisia ajattelutapoja.
Kolmas oivallukseni on, että innostava päämäärä vapauttaa ja antaa energiaa. Elämä on nyt ja se johtaa vääjäämättä seuraamuksiin. Oli jotenkin selvää jo etukäteen, että laskuvarjohyppy kokemuksena tulee muuttamaan ihmistä ja maailmankuvaa. Nyt on aika keskittyä siihen millä on suurin vaikuttavuus.
Posin kautta 