Yksin ihmisenä me olemme valitettavan rajallisia. Tämän vuoksi ihminen on Jari Sarasvuon mukaan monikko ja minä tykkään tästä ajatuksesta. Yksin ihminen kun ei ole oikeastaan mitään, olemme lapsesta asti niin valtavan keskinäisriippuvaisia toisista ihmisistä.
Kun pohtii tätä tämän kaltaista keskinäisriippuvuuksien suhdetta – niin ei voi kuin hämmästellä, että mikä vaikutus vaikkapa sillä on, että ympärillämme olevat ihmiset ovat vaikkapa innostuneita. Innostus on yksi ylimmistä tunteista joita voimme kokea, monissa tunneskaaloissa innostus on yleensä top 3 tunteiden joukossa ja ylimpänä yleensä vapauden, ilon tai rakkauden kokemus.
Olennaista keskinäisriippuvuudessa on kuitenkin, se miten helposti muiden ihmisten tunteet ja ajattelutavat siirtyvät toiseen ja miten suuri merkitys meillä itsellämme on siinä. Olemme tietynlainen tunnetilojen solmukohta oman itsemme ja muiden ihmisten välillä. Me voimme päättää miten me reagoimme tunteisiimme. Ja on olemassa vaikkapa tunnetiloja kohentavia harjoituksia, kuin vaikkapa kiitollisuus, anteeksianto tai meditaatio. Samaan aikaan jos kiinnitämme huomiomme taitavasti, voimme vahvistaa kielteisiä tunnetiloja.
Minusta tämä kesknäisriippuvuus on hieno asia, sillä se mahdollistaa vaikkapa syvät oppimiskokemukset. Mitäpä jos olemmekin ympäristössä jossa jokainen tekee parhaansa ja josta voimme oppia joka päivä. Kukapa pystyisi yksin lukemaan kaikki kirjat maailmassa, eikä ole tarkoituskaan kenenkään yhden ihmisen näitä lukea. Yhdessä kuitenkin pystymme tähän temppuun.
Mitä oikeastaan alkaa tapahtua jos kaikki ihmiset ympärillä alkavat aktiivisesti kehittämään itseään, jotta voisivat paremmin ravita ympärillä olevien ihmisten hennkistä kasvua? Yksin olemme rajallisia, yhdessä emme. Tämän oivalluksen varjolla toivoisin, että kirjoitat oivalluksesi ylös ja mietit miten sekä ketä se voisi oikeastaan hyödyttää tulevalla viikolla.
Posin kautta 